- motellit on kyllä täysin identtisiä joka osavaltiossa.
Paitsi:
...että Flagstaffissa oli sokeripusseja, joissa luki selvällä suomen kielellä KAHVI
...ja Tucsonissa meillä oli allas ja lämmin aamupala ja iltapäiväneljän viiva kuuden välillä complimentary beer & nachos!
Iltarutiini motellihuoneessa on yleensä tämä:
- huvittavat tienvarsimainokset! Niissä on kaikkea lasten hammaslääkäreistä semituomitseviin uskonnollisiin viesteihin. Sitten on lakimiesten mainokset, jotka on ihan omassa kategoriassa, kaikista löytyy oma näppärä iskulauseensa. Injury? Enough said - Call Ed!
- välimatkat saa Ameriikassa ihan oman merkityksensä. Kaupunkien välissä on luotisuoraa tietä mailitolkulla, välillä menee pitkän matkaa niin että joka suuntaan näkyy vaan silmänkantamattomiin preeriaa.
- niin paljon kaikkia pikku juttuja jotka on "ihan kun elokuvissa", kuten vaatteiden pesu kolikoilla toimivassa laundromatissa; painelin muuten luonnollisesti ekaks vähän vääriä nappulan veikkoja ja pistin jonkun vieraan äijän kalsareille ekstralinkouksen
Tucsonissa syötiin ekan kerran oikein perinteisessä amerikkalaisessa dinerissa. Tiedätte jälleen leffoista, millaisesta mestasta on kyse: äidillisen pyöreä tarjoilija kaataa termarista kahvia, jälkkäriks kuuluu tilata pienen henkilöauton kokoinen piirakanpala jäätelöllä, ainakin parilla kolmella asiakkaalla on ase vyöllä silleen muka puoliks peitettynä, muttei kuitenkaan niin ettei sitä huomais jopa munkaltainen olmi.
Jostain syystä tässäkin paikassa oli taas keski-ikä suunnilleen 95. Miks me nuoret, verevät, helposti teini-ikäisiksi luullut päädytään koko ajan diskohumun sijaan keskelle tekohampaiden louskuntaa? Vai onko niin, että ei ollakaan enää ihan niin nuoria ja villejä kun luullaan, ja hotellia ja ruokapaikkaa valitessa jokin intuitio vetää koko ajan samaan suuntaan rollaattoreiden kanssa? Oikeastaan, älkää vastatko tohon.
Eilen saavuttiin myöhään illalla El Pasoon ja lähdettiin etsiin ruokapaikkaa. Yks paikallinen dude neuvo meidät ravintolaan nimeltä Timo's restaurant.
Melko legendaarinen paikka, ihan autenttinen meksikomeininki! Ensimmäinen asia mitä nähtiin ja kuultiin sisään tullessa oli riehakkaalla tuulella oleva pappa mikrofoni kourassa - todettiin välittömästi että nyt ollaan asian ytimessä. Hetken päästä tajuttiin et hetkinen, pappahan on täällä töissä jonkinlaisena ryppyisenä, lanteita vatkaavana tunnelmannostattajana! Tiskin takaa virtasi jostain viime vuosisadalla asennetuista äänentoistolaitteista vähän nuhaisen kuuloista espanjaiskelmää, jonka päälle pappa hoilasi menemään iloisella tenorillaan.
Pappa villiinty meistä ihan täysin, varmaan vähän harvemmin näkee valkosta pötkylää tossa paikassa... Se koitti koko ajan ottaa kontaktia ja tanssahteli ja iski silmää kuin ilkikurinen viiksekäs rusina, ja melkein joka biisi päätty korkeisiin kiljahduksiin ja kumarruksiin meidän pöytää kohti. Lisäksi se kävi välillä pakottamassa kaikkia lähellä istuvia asiakkaita laulaan mukana kertosäettä, oli Jumalan onni et satuttiin istuun ihan kauimmaisessa nurkassa ja papan mikrofonin johto ei yltänyt kun niihin ekoihin pöytiin!
Mietin hetken et olisin sujauttanut vitosen rintataskuun, mut sit ajattelin et jos se suuttuu.
Käveltiin sit lopuks takas motellille ja ihasteltiin matkalla et kuinka kauniin näköinen onkaan muutaman mailin päässä muurin takana siintävä Meksiko, jossa kimmelsi tuhannet valot kotoisan kutsuvasti. No, seuraavana aamuna Aarre valisti meitä vähän siitä rajan takana olevasta kaupungista, että kyseessähän on maailman vaarallisimpiin paikkoihin kuuluva Citadel Juarez aka Valley of Death, josta on poliisikin lähtenyt livohkaan muutama vuosi sitten kartellin tieltä. Tiksis ja rittis! Ihan hyvältä tuntu nostaa kytkintä siinä heti aamupalan jälkeen, vaikka maiden välissä se korkeahko muuri möllöttääkin.
Eka viikko on pian takana ja meidän yöpymiset on tähän mennessä kustantanut 60e/yö/pari. Alun Vegas-ökyily tuntuu vielä, mut kyl toi summa hyvässä laskusuunnassa on! Muutama yö neljän hengen motellihuoneessa tekee aina ihmeitä, jos hermot vaan kestää kahden adoniksen kuorsauksen. Puhumattakaan ilmaisesta yöstä autossa: seuraavaksi aiotaan nimittäin ajaa auringonnousua vasten Karibianmeren rantaan saakka, tai siis pojat ajaa ja me koitetaan nukkua! Sitä ennen meillä on täällä takapenkillä tiedossa hienostunut ranskalainen ilta, joka koostuu pienistä muovipullopunkuista, patongista ja vakuumipakatusta juustolajitelmasta. Kaikki on ku suoraan Pariisista, varsinkin etupenkiltä raikaava pierukonsertti.
Suunniteltiin et mentäisiin ehkä perille päästyämme hevosratsastukselle meren rannalle, jotkut tyypit mainosti sellasta. Niin siistiä! Mä maksan koska tahansa 30 dollaria pelkästään siitä ilosta että nään noi kaks vantteraa hevosen selässä, hahhaa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti