Mulla on armoton to-do-before-going-home-list-meininki päällä!
Enää pari päivää enkä mä oo tehny vielä MITÄÄN! Oon myyny hanskoja aamusta iltaan, ja on kerääntyny noin satatuhatta juttua mitä on aina pitäny tehä / nähä muttei koskaan saanut aikaseks!
PANIIKKI!
No, viikonloppuna mä tein jotain. Katsoin pari viikkoa sitten nimittäin ensimmäisen kerran elämässäni elokuvan Notting Hill (I know), jonka suosio perustuu tunnetusti Hughin vinon hymyn lisäksi (tai siitä huolimatta) idyllisiin maisemiin länsi-Lontoosta. Päätin Hughin lerppasilmien innoittamana tarttua toimeen ja lauantaiaamuna kello 10.30 istuin innosta puhkuen bussiin kamera sylissäni.
Tämä tarkoittaa siis kuvia:
Portobello Market oli kauhee turistirysä. Luulen, että jos Hugh asuis tuola oikeesti, sen silmäpussit olis niin isot, että ne laahais maata.
Oli myös hippasen lämmin, ja miljoona ruotsalaisturistia ihossa kiinni, joten hikosin kuin pieni porsas.
Kaikesta tästä huolimatta paikassa oli oma viehätyksensä! Ja sielä oli kaikkee ihania juttuja! Nyt on pa läsnä, mutta joskus myöhemmin pitää päästä takas ja tsiigata kunnolla niitä myyntikojuja.
Sit mä kävin myös paikassa nimeltä Little Venice. Kanaali, veneitä, kalliita asuntoja ja laulusta tuttu katu!
Nyt keskityn tohon Dead Poet's Societyyn, jota oon kattonu toisella silmällä jo 20 minuuttia. Miks Robin Williams esittää aina sellasta hymyilevää "hurmaavan omituista" outsideria jota kaikki ensin kummeksuu mutta elokuvan edetessä se pikkuhiljaa voittaa kaikki puolelleen ja erikoisilla mutta yllättävän tehokkailla metodeillaan koskettaa kaikkien sisintä ja auttaa niitä kasvamaan ihmisinä ? Ja miks se puhuu niin ärsyttävästi? MIKSEI SE VOI ESITTÄÄ MITÄÄN NORMAALIA HAHMOA??? Myös, miks spagettia on niin vaikee keittää sopivasti yhdelle ihmiselle?
Ei mulla ollu sitte muuta.
